I feel the pain, it displays?

Jesh, eilen alko loma! Sai taas nukkua ikiomassa sängyssä _leveässä_ sängyssä _kunnon_ yöunet, toisin kuin asuntolan pienessä sängyltä näyttävältä puukasalta kovine patjoineen (vaikka minulla onkin siinä lisäpatja).

Huomasi taas kuinka aivot voi olla loman tarpeessa, sitä naurun määrää^^

Muuten kai mulla menee hyvin, mutta on alkanut tuntumaan siltä että eräs ärsyttävä sairaus on tulossa takaisin elämääni, ja kyllä, siitä on vaikea päästä eroon. En todellakaan kestä sitä, se ei ole terveydelleni oikein, ei keholleni tai muutenkaan. Omantunnon tuskat, miltä näytän. Peilissä näen itseni edelleen lihavana sotanorsuna, vaikka se pelottaa myöntääkkin, en todellakaan ole.

   

Mietippä hetki, sinua on kiusattu koko ala-aste ikä lihavaksi, sotanorsuksi, läskiksi, rumaksi jne. Sinulle on opetettu että muiden nähden ei saa itkeä, se on heikkouden merkki. Siksi itket piilossa. Itket vain silloin kun sinulla on oikiasti joku hätänä, siis todella pahasti.

Ala-asteella 4 ja 5 luokan välillä minusta ilmeni uusi puoli, väkivaltainen. Hakkasin, löin, pienestäkin ilmeestä, katseesta, sanomasta, sanasta joka kohdistettiin minuun ja otin sen loukkaavana, heittäydyin väkivaltaiseksi ja löin. Ei, en pystynyt itkemään vaikka olisin halunnut, itkeminen on heikkouden merkki, niin minulle on opetettu. Ne kyyneleet vaihtuivat fyysiseksi voimaksi joka kohdistui muihin. Väkivalta oli tuttua jo kotoa, kuinka isä piti aina joka päivä ottaa äitistä irti väkisin, ja mikä tämän perheen väkivaltaan johti? - Viina. Isästä tuli alkoholisti. Tyhjiä viinapulloja piilossa pihalla puskien tai aidan alla, varastossa, liinakomerossa, leikkimökissä, Isä myös meni kännissä töihin, ajoi kännissä autolla, hakkasi äitiä ja huusi "sinä huora olet käynyt vieraissa!" Isä ja äiti erosivat ensimmäisen kerran 2003- lopulla vai 2004 - alussa palasivat yhteen, erosivat, palasivat yhteen, erosivat, palasivat yhteen...tätä jatkui vuoteen 2009, kunnes kukaan ei enään jaksanut. Aina kun isä muutti takaisin kotia, alkoi sama rumba, hakaamista, huutamista, vieraissa käyntiä. Äiti haukkui meitä lapsia (varsinkin minua) mitäänsanomattomaksi paskaksi, en ollut hyvä koulussa, siivoamisessa, en missään. Mikään ei kelvannut, mitä tein, mitä sanoin. Olin aina vain se, joka oli häpeänä perheessä, joka ei pystynyt mihinkään. Koulussa meni huonosti, opettajat valittivat koulussa, äiti kotona, mummu ja jopa täti, sisarukset yms. Ei kai sitä voi olla hyvä keskittymiskyky koulussa jos joka ilta kun menet nukkumaan niin odotat nalle kainalossa sitä ensimmäistä "huora" - sanaa tai ensimmäistä kovaa ääntä, jolloin tajuat että isä on heittänyt äitin maahan tai seinää vasten hiuksista kiinni pitäen. Silloin ei auta nukkua kun pitää olla irrottamassa isää äitistä.

Kyllä, poliiseille on soitettu monesti. Joskus ovat tulleet hakemaan isän putkaan yöksi, mutta yleensä vastaus on ollut "voivoi, partiot eivät nyt kerkeä." -ja jotain tuohon suuntaan. Isä uhkaa puukolla ja poliisit pelaavat shakkia asemalla kuunnellen kännisiä ihmisiä putkassa, donitsit herkkunaan, sellaisia poliisit ovat.

Miltä sinusta tuntuisi piilotella haulikkoa sänkysi alla, ettei isäsi saa sitä?


6 luokalla tajusin etten voi enää jatkaa näin, en voi olla väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan ja ei, se syöminen siihen pahaan oloon ei auta mitään. 7 luokan alussa aloitin laihdutuksen. Terapeuttien, terkkarin huolissaan olosta. Sanoivat että olen sairaallollisen ylipainoinen. Olihan sitä ylipainoa pituuten nähden, pituutta 154cm ja painoa 110kg. Millaisen kuvan se antaa? -järkyttävän. Laihdutuksen aikana on ollut takapakkia, niinkuin kaikilla. On itketty, raivottu, onnistuttu. Hiki hatussa, kyse elämästä ja kuolemasta (miltei). Viimevuonna laihdutuksen seuralaiseksi tuli ikävä sairaus josta ei tiedä moni, syömishäiriö (toisinsanoen bulimia). Söin herkkuja - oksensin, söin normaalisti ja terveellisesti, hyvin - oksensin, söin liian vähän - oksensin. Oksensin joka päivä, olisin halunnut sille lopun mutta mahalaukku sanoi toista. Kesään 2011 mennessä pääsin siitä yli, en enään oksentanut, pidin kaikki sisälläni onnistuneesti. Nyt tuntuu taas siltä että se on palaamassa, viimeksi eilen, toissapäivänä, toivottavasti ei tänään, en halua pilata elimistöäni sen takia. Jotkut eivät ymmärrä tätä, sanovat "pidä vain ruoka sisällä, tuo on säälittävää" - Minkä minä sille voin? minkä minä voin, kun mahalaukku päättää että nyt tulee ruoka ulos? siinä tilanteessa ei auta muuta kuin juosta.

   

Tältä se tuntuu

Nyt, isä ja äiti ovat asumuserossa. Isä käy välillä täällä, koska olen isän tyttö kaiken kokemani jälkeenkin. Kyllä, nyt kaikki perheessä on paremmin. Vaikka isä on käyttänyt väkivaltaa minuun, olen antanut anteeksi. Ei tapahtuneille mitään voi, tehty mikä tehty, sitä ei voi perua. 3½ vuotta, reilu 50kg painoa lähtenyt. Silti vieläkin näen itseni peilistä hirveän isona, samanlaisena kuin 3½ vuotta sitten. Onneksi puntarilla painon kyttäämisen olen jättänyt, ne ovat vain numeroita, itse sen tietää milloin on hyvä olla.

Onneksi on ollut ystäviä tukemassa ja auttamassa, joskus ihmettelen miten olen jaksanut kaiken tämän.

Elämä opettaa ja se pitää oppia aina kantapään kautta, sen olen oppinut. Kenenkään, siis kenenkään ei pitäisi kestää tämmöistä elämää. Tämän ikäiseksi olen jo paljon nähnyt ja kokenut, elämä ei ole ruusuilla tanssimista. 

Tämmöinen avatumiskirjoitus, mutta siinäpä pieni osa elämästäni.  

Näytän aina iloiselta, hymyilen ja nauran, ystävät luulevat kaiken olevan hyvin. Hymyllä on helppo peittää todellisuus, harva tietää mitä ujon hymyn takana oikeasti on.

Olen nähnyt elämän pahan puolen jo niin kauan, jos saisin jo luvan nähdä onnellisuuden?