Kun irti päästetään, kyynel vierähtää.

Näyttö valmis, onneksi. Olihan sen aikana vuodatettukkin paljon verta, hikeä ja vitt* -sanaa, järki meinas mennä. Mutta nyt se on valmis, huokaisen helpotuksesta.

Avohyllykkö

Näyttö kokonaisuudessaan

..semmoinen se.

Jos on vain sellainen tunne ettei jaksa tehdä yhtikäs mitään? Ei tekisi mieli syödä, urheilla, miettiä kertakaikkiaan mitään. Käpertyä vain peiton alle, ottaa tietokone viereen ja laittaa koneelta pyörimään supernaturalia? 

Minulla on sellainen tunne juuri nyt, illan suunnitelmissa on supernaturalin vahtaamista peiton alla käpertyneenä. Tuskailen vain sitä, kuinka en urheile tänään vaikken sitä vielä ole vannonutkaan. Hullua jos minä, urheiluhullu en jaksaisi tehdä sitä lihaskuntotreeniä mikä normaalisti menee kuin vettä vaan. Ei vain oikein inspaa urheilla, minulla on vain semmoinen idioottimainen periaate että vaikka kuinka väsyttää ja vaikka kuinka ei jaksaisikaan, on pakko urheilla etten palaa takaisin entiseen. Mutta eihän sitä yhden illan urheilun jättämisellä lihoa, ei kertakaikkiaan. Varsinkaan silloin kuin ei syökkään mitään, kun ei vain ruoka yksinkertaisesti maistu kuin tuhkalta suussa.

Hyvästit rakkaudelle, joudun viimein sanomaan. Hyvästit tunteille, jotka valtasivat kehoni, toivat sydämmeeni lämmön ja onnen pilkahduksen n.3kk sitten. Viimein minulla on tavallaan jotenkin helpottunut olo, kun ei tarvitse olla epävarma, mutta samalla surullinen ja hiukan masentunut. Itseppähän ehdotin, että päästän irti, jos niin on helpompi. Rakkaus väistyy tieltä, ystävyys valtaa mieleni ja sydämmeni. Rakastan häntä vieläkin, mutta ystävänä. Ehkä oli parempi näin molempien osalta, yksi selvitetty asia pääni sisällä, samalla murheen murtama. Viehän tämän ymmärtäminen jonkin verran aikaa, uskon että hän ymmärtää että tarvitsen aikaa. Ehkä näin oli parempi, uskon - tai ehkä me molemmat uskomme, luulen niin.

Muistot jäävät vaikka rakkauden roihuava liekku hiipuu ja tukehtuu lopulta, ne ihanat muistot joita en koskaan unohda, en koskaan. Avasit uuden oven elämääni, opetit elämästä, sen ihanuudesta miksi ihmisen on syytä elää ja sen, miksi elämä on elämisen arvoinen. Hyväksyit minut, annoit lisää itseluottamusta ja ennenkaikkea näytit, että minuakin voi rakastaa vaikken siihen itse ollut ennen uskonutkaan.

Nyt seisomme vierekkäin ystävinä, ylpeinä, luotamme toisiimme, autamme toisiamme ja kerromme murheemme ja onnemme toisillemme. Ja saamari kirveelläkään tätä ystävyyden kultaista nauhaa ei saa katkeamaan.

Seisothan vierelläni, loppuun asti? Nimittäin minä seison vierelläsi loppuun asti, olet minulle yksi tärkeimmistä, joista en koskaan halua luopua.

J <3

 

Tilaa rakkaudelle pitäisi antaa, vaikka rakkauteen onkin nyt hieman hankala uskoa. Aikaa vaan, kyllä ne pään sisäiset asiat järjestykseen saadaan. Tavalla tai toisella.

Se suuri askel pitää ottaa, astua se nyt ja antaa tilaa rakkaudelle, kääntää suunpielet hymyyn, pyyhkiä kyyneleet ja uskoa elämään, samalla ajatellen "kyllä tästä vielä selvitään!"

Miia